Auvoisina aamuina, Ukko avaa parvekkeen oven hieman raolleen ja päästää pienen asunnon raskaaseen ja makeaan ilmaan loppusyksyn pakkasta. Nojaa vasten parvekkeen rautaa. Asettelee piippuun tupakkaa ja seisoo alasti katsellen aamua, vain karvakauluksinen takki hartioillaan. Savu nousee kohti taivasta. Ja sisään kutsuttu kylmä ilma herättää myös nukkujan, jonka kalpea ja luinen olkapää pilkistää lakanoiden massasta. Mustat hiukset ovat sotkuiset, kasvot niiden keskellä kulmattomat ja kalpeat, uniset ja sulavat.
"Käärmeet eivät pidä kylmästä..." - on ainoa lause joka sanotaan, sihisten ja hymyillen. Sitten Noita uppoaa taas uniinsa, laskeutuu peittojen sisälle kuin pesään istuma-asennosta. Vetää lämmittävät kerrokset yli korviensa.
Ukko hymyilee partansa keskellä. Kääntää päätänsä, sulkee ovea verkkaisesti enemmän kiinni, puhaltaa piipunsavun ulos sieraimiensa kautta. Hieraisee kaljua päätänsä ja katselee mietteliäästi kohti aamua ja sen epäselviä, lempeitä ja tulisia värejä. Ottaa piipunsuun huultensa väliin ja hieroo sitä alahuultaan vasten.
Hän näkee läheisen kuusen oksalla jonkinlaista liikettä ja rauhallisesti ottaa povitaskusta metallisankaiset, pyöreät lasinsa. Maailma selkenee ja terävöityy hänelle hetkessä.
Kuusenoksalle on jäykistynyt kalattava lintu, kirkassilmäinen harakka. Se nakkelee hetken niskojaan ja nauraa sitten Ukolle. Keikauttaa päätään ja nauraa ja nauraa ja nauraa. Ukon hiljaisessa ja vahvassa sisimmässä, jokin kiepahtaa voimakkaasti solmuun, ja pysyy siinä.
